Kissatalossa tapahtunutta

Erään opiskelijatytön sydän suli rähjäisen kujalla kulkevan ressun vuoksi ja korjasi kesyn kissan parempaan talteen. Niin Ukko tuli kissataloon. Kissa oli olosuhteiden pakosta ollut elämäntapaintiaani. Se oli kaivanut ruokansa roskiksista, syöden milloin milloinkin. Se oli myös joutunut tappelemaan reviirin rajoista. Ulkoinen olemus kieli rankasta elämästä ja siitä, että katuja oli kierrelty jo pitkään. Kasvoissa arpia, turkki kurjassa kunnossa, maha pullotti matoja, ja korvat paleltuneet ja kuhisivat punkeista. Lisäksi oli keuhkokuume. Mutta jokin merkillinen elöönjäämisen vimma oli ajanut sitä eteenpäin ja saanut sen selviämään pitkistä ja kylmistä talvista. Teimme paljon töitä sen kunnon kohentamiseksi. Aluksi se luuli, että kissatalossakin vallitsi viidakon lait ja ruuasta pitää tapella. Se söi koko ajan. Lisäksi Ukko piti jöötä kissalaumassa ja kovisteli muita. Hieno asia oli, että vaikka se oli elänyt hyljeksittynä kulkukissana vuosia, se ei ollut menettänyt luottamusta ihmisiin. Sen ansioksi voikin lukea ihmisrakkauden ja sosiaalisuuden, jos hän itse vain saa määrätä tahdin. Samoin sen halu elää, ei se muuten olisi selvinnytkään.

VEETI

Pari huoltomiestä huomasi Vaasan keskustan viheraluetta hoitaessaan pahvisen kännykkälaatikon pensaiden juurelta. Laatikko tuntui painavalta, rapinaakin kuului sisältä. Sisälle oli tukittu 6 viikon ikäinen kissanpentu. Veetin luut törröttivät, niin laiha se löydettäessä oli. Lisäksi se oli kuiva ja nälkäinen. Kauaa se ei olisi enään laatikossa elänyt. Veeti kuitenkin oli päättänyt roikkua vielä elämän syrjässä kiinni ja niinpä se tuotiin kissataloon. Se ihminen joka piti Veetiä nälässä, tunki kännyykkälaatikkoon ja heitti pusikkoon kuolemaan, onko hänellä nyt hyvä olla? Onneksi tarina Veetin kohdalla sai onnellisen lopun. Sinnikäs taistelija toipui ja vahvistui kotihoidossa. Oli kai tarkoitus, että se sai vielä mahdollisuuden.

VETOOMUS

Älkää ihmiset teettäkö kissoillanne pentuja ja jakako niitä huolimattomasti ja hädisssänne ilmaiseksi sinnesun tänne. Ilmoitukset kauppojen seinillä kertovat karua kieltä. Juuri näistä pennuista syntyy Ukon ja Veetin tapaisia kissakohtaloita.

ÄLÄ JÄTÄ KISSAA PAKKASEEN

Pakkanen paukkuu välillä kovanakin. Ihmisiä täytyy muistuttaa, kissa ei ole Suomen talviseen luontoon tarkoitettu. Herkät korvat ja tassut paleltuvat ensimmäisinä, sitten jäätyy koko kissa. Olemmekin saaneet lukuisia surullisia viestejä maassa kyljellään makaavista pakkasen kohmettamista kissoista. Vatsasta maahan kiinni jäätyneistä tai lumihankeen paleltuneista.

Jos kissa nyt ylipäätään on pakko pihalle päästää, niin pitäkää se edes paukkupakkasilla sisällä. Enemmän se pakkasessa karsii, kuin sisällä lämpimässä. Ei sitä tarvitse ulos joka yo tuupata, kuten joillakin on tapana. Kokeilkaa itse kyyhöttää yö paljain jaloin kylmillä rappusilla pakkasessa.

Jos tällainen kissa talolle tuodaan, tulevat omistajat vaatimaan kissaansa takaisin ja vielä kovaäänisesti. Nämä kissat ovat yleensä aliravittuja ulkokissoja, leikkamattomia tai pahimmassa tapauksessa pahoinpideltyjä. Ja nämä ihmiset eivät varmasti maksa senttiäkään siitä, että olemme heidän kissansa hyvää hyvyyttämme huostaan ottaneet, ruokkineet ja hoitaneet kuntoon. Ei, rahaa ei tipu, mutta haukkuja ja uhkauksia sitäkin enemmän. Aivan kuin olisimme tehneet kauhean rikoksen hoitaessamme kuntoon huonosti pidetyn kissan. Miten sitä nyt yhtäkkiä ruvetaan niin kauheasti kissaa rakastamaan ja takaisin vaatimaan, kun tähän asti ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kissan elämä. Mahtaako omistajalla olla huono omatunto.

KAUHEA KOHTALO

Keväällä olemme käyneet kissanhännänvetoa parista kinkkisestä tapauksesta. Meille tuotiin pahasti rääkätty nuori tyttökissa. Sitä oli poltettu tupakalla niskaan, sen hampaat oli potkittu poikki ja huumattuna heitetty parvekkeelta alas. Tätä pelokasta ja vapisevaa raukkaa omistaja kovasti uhaten vaati itselleen takaisin. No, ei mekään mitään eilisen teerenpoikia olla. Tuumasimme vaan, että eiköhän jatketa rikollista toimintaa ja suojella kissaa loppuun asti. Vieköön omistaja asian vaikka raastupaan, mutta kissaa ei takaisin anneta. Saimme avuksemme eläinsuojeluvalvojan ja todisteena vielä eläinlääkärin lausunto. Ditte-kissa toipuu nyt psyykkisistä ja fyysisistä traumoistaan yksityiskohdissa. On vaikea katsoa sen silmiin tuntematta tuskaa. Kuinka paljon se on pelännyt, kärsinyt ja mitä kaikkea se on lyhyen elämänsä aikana joutunut kokemaan? Sen pieni sydän on särjetty ja luottamus ihmisiin ei palaudu kovin helpolla.

LORDI HUUTONIEMELTÄ

Huolettomasti annetaan Lordin kulkea Huutoniemellä. Naapurit ovat syöttäneet parin vuoden ajan hylätyksi luultua Lordia ja omistajan luulleen muuttaneen ja jättäneen kissan muuttokuormasta, joka on aika yleistä. Lopulta kukaan ei viitsinyt enää kodittomaksi luultua kissaa hyysätä, vaan ottivat yhteyttä kissataloon. Vaikka kissa oli viettänyt suurimman osan elämästään ulkona, ei se muistuttanut lainkaan hirviötä. Komea, iso ja leikattu kolli. Vaikeuksia aluksi oli, se oli yksinäinen kulkija, ahdas kissatalo asukkaineen ahdisti sitä. "Rähisikin" lordimaisella äänellään kulkien ympäri taloa varoitellen muita tulemasta lähelle, ihmisistä se kyllä piti.

VIILATAANKO MEITÄ LINSSIIN?

Osa meille löytökissoina tuoduista on varmasti ihmisten omia. Kun lintuinfluenssakeskustelua käytiin kiivaimmillaan, tuotiin meille kesyjä kotikissoja, muka löytökissoina. Ei autokatoksen alla tai pensaiden juurella voi nököttää kahta kesyä koditonta kissaa yhtä aikaa. Tai samassa pihassa neljää kesyä koditonta kissaa. Tuotahan ei nyt kukaan usko. Aina kuitenkin on pelko, miten näiden raukkojen olisi muuten käynyt.

Mika sattuma, että juuri nämä eläinrakkaat naiset ajoivat sitä tietä. Se koitui kissan pelastukseksi. Kysymys oli ollut sekunneista, ettei Sirpaa ajettu kuoliaaksi. Sirpa ei ollut nälkiintynyt, se oli luuranko, ikää 7-8 kuukautta. Korvanlehdet paleltuneet ja varmaan osittain putoaisivat pois. Hännästä puolet oli tuhoutunut, luultavasti auto oli ajanut hännän yli. Hannan loppuosa joudutaan amputoimaan. No, se on Sirpan huolista vähäisin. Päästäkseen noin huonoon kuntoon, sen on täytynyt olla ulkona pakkasessa useamman kuukauden ilman ruokaa ja suojaa. On mahtanut olla kauhea selviytymistaistelu keskenkasvuiselle, kesylle kotikissalle.

Veimme Sirpan eläinlääkäriin. Tapana on antaa tukihoitoa pistoksena huonokuntoiselle kissalle. Sirpalle ei voinut antaa, ei ollut lihaksia mihinkä pistää. Hyvässä kotihoitopaikassa se raukka söi mitä annettiin, ahmien. Olisi syönyt vaikka kuinka paljon, pakko oli pitää tiukkaa säännöstelyä syömisen suhteen, ettei halkaise suolistoaan. Hidas toipuminen oli alkanut. Se lähestyi ihmisiä kehräten ja syliin tukkien, ikään kuin varmistaakseen, ettei enää tule hylätyksi. Tämä oli pienen Sirpan suuri taistelu kohti uutta elämää.

VAMMAISIA KISSOJA

Joku voi ihmetellä, miksi emme vie tällaisia Sirpoja suoraan lopetettavaksi. Miksi ihmeessä veisimme? Päästäksemme helpolla, vai? Nykyajan lääketiede on niin kehittynyttä, että tällaiset viat voidaan kyllä hoitaa.

Tervetuloa kissatalolle katsomaan, silmätöntä, hännätöntä tai tassutonta kissaa. Ja vielä parempi, jos voisitte tarjota kodin tällaiselle kissalle. Niillä kaikilla on oikeus elää, ei vamma estä niitä elämästä omaa aikaansa.